Available languages

Taxonomy tags

Info

References in this case

Share

Highlight in text

Go

Väliaikainen versio

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

GIOVANNI PITRUZZELLA

14 päivänä toukokuuta 2020 (1)

Asia C-181/19

Jobcenter Krefeld – Widerspruchsstelle

vastaan

JD

(Ennakkoratkaisupyyntö – Landessozialgericht Nordrhein-Westfalen (Nordrhein-Westfalenin osavaltion sosiaaliturva-asioiden ylioikeus, Saksa)

Ennakkoratkaisupyyntö – Henkilöiden vapaa liikkuvuus – Työntekijän aseman menettänyt unionin kansalainen – Oleskeluoikeus – Yhdenvertaisen kohtelun periaate – Oikeus sosiaaliavustukseen – Sosiaaliset edut – Entinen siirtotyöläinen, jolla on huollettavinaan vastaanottavassa jäsenvaltiossa koulua käyviä lapsia – Oikeus osallistua koulutukseen – Tehokkuus – Erityiset maksuihin perustumattomat rahaetuudet






Sisällys


I  Asiaa koskevat oikeussäännöt

A  Unionin oikeus

1.  Direktiivi 2004/38/EY

2.  Asetus (EY) N:o 883/2004

3.  Asetus (EU) N:o 492/2011

B  Saksan oikeus

II  Pääasia, ennakkoratkaisukysymykset ja asian käsittely unionin tuomioistuimessa

III  Asian tarkastelu

A  Alustavat huomautukset kyseisten etuuksien luonnehdinnasta

B  Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu

1.  Direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdan soveltamattomuus pääasiassa kyseessä olevassa tilanteessa

2.  Asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan perustuvan oleskeluoikeuden ulottuvuus

a)  Asetuksen N:o 492/2011 10 artikla unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä

b)  Asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan perustuva oleskeluoikeus ja oikeus yhdenvertaiseen kohteluun sosiaalisen perussuojelun etuuksien saamisessa – looginen päättely

1)  Ensimmäinen vaihtoehto: asetuksen N:o 492/2011 7 artikla JD:n yhdenvertaista kohtelua koskevan oikeuden perusteena

2)  Toinen vaihtoehto: oikeus osallistua koulutukseen yhdenvertaista kohtelua koskevan oikeuden perusteena sosiaaliavustuksen saamisen alalla

3.  Lisähuomautukset

IV  Ratkaisuehdotus


1.        Tätä ratkaisuehdotusta laatiessani Euroopan unionia ravistelee ennennäkemätön kansanterveyskriisi, johon jäsenvaltiot ovat reagoineet kantamalla niin ikään ennennäkemätöntä yhteisvastuuta terveydenhuollon alalla. Käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuinta pyydetään täsmentämään sosiaalisen yhteisvastuun rajoja ottamalla kantaa kysymykseen sen sosiaaliavun laajuudesta, jota vastaanottavan jäsenvaltion on annettava entiselle siirtotyöläiselle, joka hakee työtä ja on kahden kyseisessä valtiossa koulua käyvän lapsensa huoltaja.

I       Asiaa koskevat oikeussäännöt

A       Unionin oikeus

1.     Direktiivi 2004/38/EY

2.        Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, asetuksen (ETY) N:o 1612/68 muuttamisesta ja direktiivien 64/221/ETY, 68/360/ETY, 72/194/ETY, 73/148/ETY, 75/34/ETY, 75/35/ETY, 90/364/ETY, 90/365/ETY ja 93/96/ETY kumoamisesta 29.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/38/EY(2) 24 artiklan otsikko on ”Tasavertainen kohtelu”. Artiklan sanamuoto on seuraava:

”1.       Jollei perustamissopimuksessa ja johdetussa oikeudessa annetuista nimenomaisista erityismääräyksistä muuta johdu, kaikkia vastaanottavan jäsenvaltion alueella tämän direktiivin nojalla asuvia unionin kansalaisia on kohdeltava jäsenvaltion kansalaisten kanssa tasavertaisesti perustamissopimuksen soveltamisalaan kuuluvilla aloilla. Tämä oikeus on ulotettava koskemaan perheenjäseniä, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, mutta joilla on oleskeluoikeus tai oikeus pysyvään oleskeluun.

2.       Poiketen siitä, mitä 1 kohdassa säädetään, vastaanottavan jäsenvaltion ei tarvitse myöntää oikeutta sosiaaliavustukseen oleskelun ensimmäisten kolmen kuukauden aikana tai soveltuvassa tapauksessa 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa säädetyn pidemmän ajanjakson aikana muille kuin työntekijöille tai itsenäisille ammatinharjoittajille taikka henkilöille, joilla säilyy tällainen asema, ja heidän perheensä jäsenille eikä sen tarvitse myöntää heille ennen pysyvän oleskeluoikeuden saamista toimeentulotukea opintoja varten, ammattiin johtava koulutus mukaan luettuna, opintorahan tai -lainan muodossa.”

2.     Asetus (EY) N:o 883/2004

3.        Sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamisesta 29.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 883/2004 (EUVL 2004, L 166, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna 16.9.2009 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EY) N:o 988/2009 (EUVL 2009, L 284, s. 43),(3) 3 artiklan 3 kohdassa säädetään, että kyseistä asetusta ”sovelletaan myös maksuihin perustumattomiin erityisiin rahaetuuksiin, joista säädetään 70 artiklassa”.

4.        Asetuksen N:o 883/2004 4 artiklassa säädetään, että ”henkilöillä, joihin tätä asetusta sovelletaan, on samat jäsenvaltion lainsäädännön mukaiset etuudet ja velvollisuudet kuin kyseisen jäsenvaltion kansalaisilla, jollei tässä asetuksessa toisin säädetä”.

5.        Asetuksen (EY) N:o 883/2004 70 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.       Tätä artiklaa sovelletaan erityisiin maksuihin perustumattomiin rahaetuuksiin, jotka myönnetään sellaisen lainsäädännön perusteella, jossa sen henkilöllisen soveltamisalan, tavoitteiden ja/tai myöntämisedellytysten takia on piirteitä sekä 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta sosiaaliturvalainsäädännöstä että sosiaalihuollosta.

2.       Tässä luvussa ”erityisillä maksuihin perustumattomilla rahaetuuksilla” tarkoitetaan etuuksia,

a) joilla on tarkoitus antaa – –

i) lisä-, korvaavaa tai täydentävää turvaa 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuihin sosiaaliturvan aloihin kuuluvien riskien varalta ja joilla varmistetaan asianomaisille henkilöille vähimmäistoimeentulo ottaen huomioon kyseisen jäsenvaltion taloudellinen ja sosiaalinen tilanne,

– –

ja

b)      jotka rahoitetaan yksinomaan yleisten julkisten menojen kattamiseen tarkoitetuilla pakollisilla veroilla ja joiden myöntämis- ja laskemisedellytykset eivät ole riippuvaisia etuudensaajan maksuista – –;

ja

c)      jotka on mainittu liitteessä X.”

6.        Asetuksen N:o 883/2004 liitteessä X mainitaan Saksan osalta ”työnhakijoiden perusturvaan liittyvät toimeentuloetuudet, paitsi jos kyseisten etuuksien osalta edellytykset väliaikaisen lisäosan myöntämiseksi työttömyysetuuden jälkeen täyttyvät (sosiaalilain II osan 24 pykälän 1 momentti)”.

3.     Asetus (EU) N:o 492/2011

7.        Työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta unionin alueella 5.4.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 492/2011(4) 7 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.       Jäsenvaltion kansalaista ei työntekijänä saa kansalaisuutensa vuoksi saattaa toisen jäsenvaltion alueella kotimaisiin työntekijöihin verrattuna eri asemaan työ- ja palvelussuhteen ehtojen suhteen; tämä koskee erityisesti palkkausta, irtisanomista ja työttömyyden sattuessa paluuta saman alan työhön tai uudelleen työllistämistä.

2.       Hänen on saatava samat sosiaaliset ja verotukseen liittyvät edut kuin kotimaisten työntekijöiden.”

8.        Asetuksen N:o 492/2011 10 artiklan ensimmäisessä kohdassa säädetään, että ”jos jäsenvaltion kansalainen on tai on ollut työssä toisen jäsenvaltion alueella, on hänen lapsillaan, jos he asuvat kyseisessä jäsenvaltiossa, oikeus osallistua peruskoulutukseen, oppisopimuskoulutukseen ja ammatilliseen koulutukseen samoin edellytyksin kuin tämän valtion kansalaisilla”. Toisessa alakohdassa jatketaan, että ”jäsenvaltioiden on tuettava toimenpiteitä, joilla pyritään turvaamaan näille lapsille parhaat mahdolliset edellytykset osallistua tähän opetukseen.”

B       Saksan oikeus

9.        Sosiaaliturvalain II osan (Sozialgesetzbuch Zweites Buch), sellaisena kuin se oli voimassa 22.12.2016 (BGBl. I, s. 3155; jäljempänä SGB II) 7 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1)      Tässä osassa säädettyjä etuuksia saavat henkilöt, jotka

1.       ovat täyttäneet 15 vuotta eivätkä ole vielä saavuttaneet 7a §:ssä tarkoitettua ikärajaa;

2.       ovat työkykyisiä;

3.       ovat vähävaraisia ja

4.       oleskelevat vakinaisesti Saksan liittotasavallan alueella (työkykyiset edunsaajat).

Edellisestä poiketen etuuksia eivät saa

– –

2.       ulkomaan kansalaiset

a)      joilla ei ole oleskeluoikeutta,

b)      joiden oleskeluoikeus perustuu yksinomaan työnhaun tavoitteeseen tai

c)      joiden oleskeluoikeus perustuu – yksin tai yhdessä edellä b luetelmakohdassa tarkoitetun oleskeluoikeuden kanssa – asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan,

eivätkä heidän perheenjäsenensä,

– –

2)      Etuuksia saavat myös henkilöt, jotka asuvat samassa tarveyhteisössä työkykyisten edunsaajien kanssa. – –

3)      Tarveyhteisöön kuuluvat

1.      työkykyiset edunsaajat,

– –

4.       alle 25-vuotiaat naimattomat lapset, jotka kuuluvat edellä 1–3 kohdassa mainittujen henkilöiden kanssa samaan talouteen, edellyttäen, etteivät he tule toimeen omilla tuloillaan tai varallisuudellaan, vaan heidän toimeentulonsa turvataan etuuksilla.”

10.      Unionin kansalaisten yleisestä liikkumisvapaudesta annetun lain (Gesetz über die allgemeine Freizügigkeit von Unionsbürgern, jäljempänä FreizügG)(5) 2 §:n sanamuoto on seuraava:

”1)      Vapaaseen liikkuvuuteen oikeutetuilla unionin kansalaisilla ja heidän perheenjäsenillään on oikeus tulla liittovaltion alueelle ja oleskella siellä tässä laissa säädetyin edellytyksin.

2)      Unionin oikeuden mukaan vapaaseen liikkuvuuteen oikeutettuja henkilöitä ovat

1.      unionin kansalaiset, jotka haluavat oleskella työntekijöinä tai osallistua ammatilliseen koulutukseen,

1a.       unionin kansalaiset, jotka hakevat työtä, enintään kuuden kuukauden ajan ja sen jälkeen vain siltä osin kuin he pystyvät todistamaan, että he jatkavat työnhakua ja heillä on todelliset mahdollisuudet saada työtä,

– –

6.       perheenjäsenet 3 ja 4 §:ssä säädetyin edellytyksin,

– –

3)      – – Edellä 1 momenttiin perustuva oikeus on voimassa kuusi kuukautta, jos toimivaltainen työvoimatoimisto vahvistaa henkilön joutuneen tahtomattaan työttömäksi vähintään vuoden kestäneen työskentelyn jälkeen.”

11.      FreizügG:n 3 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1)      Edellä 2 §:n 2 momentin 1–5 kohdassa tarkoitettujen unionin kansalaisten perheenjäsenillä on 2 §:n 1 momentin mukainen oikeus, kun he saapuvat mainitun unionin kansalaisen mukana tai seuraavat häntä myöhemmin. – –

2)      Perheenjäseniä ovat seuraavat:

1.       edellä 2 §:n 2 momentin 1–5 ja 7 kohdassa tarkoitettujen henkilöiden aviopuoliso ja avopuoliso ja kyseisten henkilöiden tai heidän aviopuolisonsa tai avopuolisonsa alle 21-vuotiaat sukulaiset etenevässä polvessa – –,

2.       edellä 2 §:n 2 momentin 1–5 ja 7 kohdassa tarkoitettujen henkilöiden tai heidän avio- tai avopuolisonsa sellaiset sukulaiset takenevassa ja etenevässä polvessa, joiden elatuksesta mainitut henkilöt tai heidän avio- tai avopuolisonsa vastaavat.

– –

4)      Vapaaseen liikkuvuuteen oikeutetun unionin kansalaisen lapset sekä vanhempi, joka kantaa heistä tosiasiallisen vanhempainvastuun, säilyttävät oleskeluoikeutensa, kunnes lapset ovat suorittaneet koulutuksen, myös unionin kansalaisen, josta heidän oleskeluoikeutensa johtuu, kuoleman tai maastapoistumisen jälkeen, jos lapset oleskelevat liittotasavallan alueella ja opiskelevat oppilaitoksessa.”

II     Pääasia, ennakkoratkaisukysymykset ja asian käsittely unionin tuomioistuimessa

12.      JD on Puolan kansalainen ja kahden, vuosina 2005 ja 2010 syntyneen lapsen isä. Hän on asunut erillään puolisostaan, joka on niin ikään Puolan kansalainen, vuodesta 2012 tai 2013 lähtien, jolloin hän saapui Saksaan oleskeltuaan Alankomaissa; avioero tuli voimaan tammikuussa 2019. Hänen puolisonsa, joka oli muuttanut hänen kanssaan samaan aikaan Alankomaista Saksaan, palasi asumaan Puolaan huhtikuussa 2016. Isä ja hänen kaksi tytärtään ovat olleet syyskuusta 2015 lähtien yhdessä kirjoilla samassa osoitteessa Saksassa. Tyttäret ovat käyneet koulua Saksassa ainakin elokuusta 2016 lähtien. JD on saanut vuosina 2016 ja 2017 keskeytyksettä lapsilisää kahdesta tyttärestään sekä perheen asuinkaupungin myöntämää elatusapua.(6)

13.      JD oli palkkatyössä Alankomaissa vuosina 2009–2011. Tammikuusta 2013 maaliskuuhun 2015 hän ei ollut työssä. Hän työskenteli Saksassa palkkatyössä 6.3.–1.9.2015. Hän oli jälleen pois työstä 1.9.2015–17.1.2016. Hän aloitti 18.1.2016 kokoaikaisen palkkatyön, jonka oli määrä päättyä 31.10.2016. Hän oli työkyvyttömänä 4.10.–7.12.2016; hän sai palkkaa 29.10.2016 saakka, minkä jälkeen sosiaaliturvalaitos maksoi hänelle sairauspäivärahaa 7.12.2016 asti. JD:lle myönnettiin 31.3.2017 työttömyyskorvaus, jota maksettiin 23.2.–24.8.2017. Kyseistä korvausta lakattiin maksamasta 13.4.2017, koska JD:n ilmoittautuminen työttömäksi päättyi. Päätös kyseisen korvauksen maksamisesta JD:lle ajalta 12.6.–23.10.2017 tehtiin 13.6.2017.

14.      JD on ollut 2.1.2018 lähtien kokoaikaisessa työssä.

15.      JD ja hänen tyttärensä saivat 1.9.2016–7.6.2017 sosiaalisen perussuojelun etuuksia SGB II:n nojalla. JD haki kesäkuussa 2017 jatkoa näille etuuksille itsensä ja tyttäriensä osalta. Jobcenter Krefeld hylkäsi kyseisen hakemuksen 13.6.2017 tekemällään päätöksellä ja katsoi, että SGB II:n 7 §:n 1 momentin toisen virkkeen 2 kohdan b alakohdassa säädettyä poikkeusta oli sovellettava, sillä JD oleskeli Saksassa enää vain hakeakseen sieltä työtä. Jobcenter Krefeld hylkäsi myös JD:n ja hänen tytärtensä tästä päätöksestä tekemän oikaisuvaatimuksen 27.7.2017 tekemällään päätöksellä. JD ja hänen tyttärensä nostivat 31.7.2017 kumoamiskanteen 13.6.2017 tehdystä päätöksestä, sellaisena kuin se oli vahvistettu 27.7.2017 tehdyllä päätöksellä, ja he vaativat, että Jobcenter Krefeld velvoitetaan maksamaan sosiaalisen perussuojelun etuudet ajalta 8.6.–31.12.2017 (jäljempänä riidanalainen ajanjakso).

16.      Sozialgericht Düsseldorf (Düsseldorfin sosiaaliturva-asioiden alioikeus, Saksa) hyväksyi kanteen 8.5.2018 antamallaan tuomiolla ja velvoitti Jobcenter Krefeldin myöntämään JD:lle ja hänen tyttärilleen vaaditut etuudet riidanalaiselta ajanjaksolta. JD ei tosin voinut vedota enää 7.7.2017 lähtien aiemmasta työskentelystä johtuvaan oleskeluoikeuteen FreizügG:n 2 §:n 3 momentin ensimmäisen virkkeen 2 kohdan tai toisen virkkeen perusteella. Hänen oleskeluoikeutensa perustui kuitenkin hänen tyttärilleen asetuksen N:o 492/2011 10 artiklan perusteella myönnettyyn oleskeluoikeuteen. Sozialgericht Düsseldorf totesi tällaisen oleskeluoikeuden olevan erillinen ja riippumaton direktiivin 2004/38 soveltamisalaan kuuluvista oleskeluoikeuksista. Direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdassa säädettyä tasavertaisesta kohtelusta poikkeamista voidaan siis soveltaa vain, jos kyseessä on yksin direktiiviin 2004/38 perustuva oleskeluoikeus. Mainittua poikkeusta ei sitä vastoin voida soveltaa, jos asianomaisen henkilön oleskelulupa perustuu asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan. Tämän tarkastelun päätteeksi Sozialgericht Düsseldorf totesi siis, että SGB II:n 7 §:n 1 momentin toisen virkkeen 2 kohdan c alakohdassa säädettyä poikkeusta oli pidettävä unionin oikeuden vastaisena.

17.      Jobcenter Krefeld valitti tästä tuomiosta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen 4.7.2018.

18.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tuo esille, että sosiaalisen perussuojelun etuudet ovat direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja sosiaaliavustuksia,(7) ja ne voidaan luokitella myös asetuksen N:o 883/2004 3 artiklan 3 kohdan ja 70 artiklan 2 kohdan mukaisiksi erityisiksi maksuihin perustumattomiksi rahaetuuksiksi,(8) sillä niiden tehtävänä on turvata lasten ja heidän vanhempiensa toimeentulo. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan nämä etuudet ovat myös asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja sosiaalisia etuja.

19.      Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan on niin, että jos sen tulisi soveltaa kansallista oikeuttaan, Jobcenter Krefeldin tekemä valitus olisi hyväksyttävä. Se pohtii kuitenkin, onko SGB II:n 7 §:n 1 momentin toisen virkkeen 2 kohdan c alakohdassa säädetty poikkeus unionin oikeuden mukainen. Se muistuttaa, että JD:llä oli riidanalaisen ajanjakson aikana oleskeluoikeus, joka perustui hänen tytärtensä asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan perustuvaan oleskeluoikeuteen, vaikkei hän ollut työssä eikä hänellä ollut riittävää toimeentuloa kyseisen ajanjakson aikana ja vaikkei hän voinut vedota pysyvään oleskeluoikeuteen eikä työntekijän asemaan. Siitä kysymyksestä, voidaanko tällaisessa tapauksessa soveltaa direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdassa säädettyä poikkeusta, kiistellään kuitenkin kansallisella tasolla.

20.      Kansallisen lainsäätäjän mukaan SGB II:n 7 §:n 1 momentin toisen virkkeen 2 kohdan c alakohdassa säädetty poikkeus on unionin oikeuden mukainen, tai muussa tapauksessa direktiivin 2004/38 säännökset menettävät sisältönsä. Kun kyseinen poikkeus sisällytettiin kansalliseen lainsäädäntöön, lainsäätäjä painotti erityisesti direktiivin 2004/38 johdanto-osan kymmenennettä perustelukappaletta eli direktiivin tavoitetta välttää se, että oleskeluoikeuttaan käyttävistä henkilöistä aiheutuu kohtuuton rasitus vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle, sekä unionin tuomioistuimen itsensäkin monta kertaa toistamaa tavoitetta noudattaa sosiaaliturvajärjestelmien taloudellista tasapainoa.(9) Tästä syystä poikkeus voitiin ulottaa koskemaan unionin kansalaisia, joiden oleskeluoikeus perustuu asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan, ilman että kansallinen lainsäätäjä näkee tässä ristiriitaa unionin oikeuden kanssa. On olemassa tätä logiikkaa noudattelevaa oikeuskäytäntöä, jossa katsotaan, ettei direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdassa säädetyn poikkeuksen soveltamisala rajoitu ainoastaan kyseiseen direktiiviin ja että mainittu artikla muodostaa SEUT 18 artiklaa koskevan poikkeuksen myös siinä tapauksessa, että oleskeluoikeus perustuu asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan. Tämä vahvistettiin unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä, kun unionin tuomioistuin ei noudattanut julkisasiamiehensä antamaa ratkaisuehdotusta Alimanovic(10) eikä se tarkastellut asiaa toisin sen vuoksi, että tuolloin oli kyseessä muuhun kuin direktiiviin 2004/38 perustuva oleskeluoikeus.

21.      Vaikuttaisi kuitenkin siltä, etteivät kaikki kansalliset tuomioistuimet yhdy tähän näkemykseen, vaan osa tulkitsee tuomiota Alimanovic(11) toisin ja katsoo, että unionin tuomioistuin on soveltanut direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohtaa ainoastaan kyseiseen direktiiviin perustuvan oleskeluoikeuden yhteydessä. Kysymystä tämän direktiivin 24 artiklan 2 kohdan sovellettavuudesta unionin kansalaiseen, jolla on oleskeluoikeus asetuksen N:o 492/2011 10 artiklan perusteella, ei siis ole ratkaistu. Kyseiset tuomioistuimet katsovat lisäksi, että direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohtaa, joka muodostaa poikkeuksen syrjintäkiellon periaatteesta, on tulkittava suppeasti pelkästään kyseisen direktiivin soveltamisalan rajoissa.

22.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin yhtyy tähän jälkimmäiseen näkemykseen, jonka vahvistaa sen mukaan se seikka, ettei asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan perustuva oleskeluoikeus edellytä direktiivin 2004/38 edellytysten täyttymistä. Lisäksi JD:n hakemia etuuksia on pidettävä asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuina sosiaalisina etuina, vaikka kyseisillä etuuksilla ei vaikuta olevan yhteyttä varsinaiseen koulunkäyntiin tai koulutukseen osallistumiseen. Yhdenvertainen kohtelu on taattava sosiaalisten etujen osalta kyseisen artiklan nojalla. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan unionin tuomioistuin on lisäksi todennut jo, ettei direktiivillä 2004/38 voida rajoittaa asetuksen N:o 492/2011 10 artiklan soveltamisalaa.(12) Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin korostaa vielä, ettei unionin lainsäätäjä sisällyttänyt asetukseen N:o 492/2011 säännöstä, jonka perusteella unionin tuomioistuimen olisi pitänyt muuttaa aiemman asetuksen perusteella antamaansa oikeuskäytäntöä, niin että kansalaiset, joiden oleskeluoikeus perustuu ainoastaan asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan, jäisivät nimenomaisesti yhdenvertaista kohtelua koskevan oikeuden ulkopuolelle, vaikka sillä olisi ollut tilaisuus tehdä näin kyseisen asetuksen antaessaan.

23.      Näissä olosuhteissa Landessozialgericht Nordrhein-Westfalen (Nordrhein-Westfalenin osavaltion sosiaaliturva-asioiden ylioikeus, Saksa) päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimen kirjaamoon 25.2.2019 saapuneella päätöksellä unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1.       Onko direktiivin [2004/38] 24 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen sosiaaliavustusten epääminen unionin kansalaisilta, joiden oleskeluoikeus perustuu asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan, SEUT 18 artiklan mukaisen yhdenvertaisen kohtelun vaatimuksen, luettuna yhdessä asetuksen N:o 492/2011 7 ja 10 artiklan kanssa, mukaista?

a)      Onko direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu sosiaaliavustus asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu sosiaalinen etu?

b)      Sovelletaanko direktiivin [2004/38] 24 artiklan 2 kohdan rajoitussäännöstä SEUT 18 artiklan mukaiseen yhdenvertaisen kohtelun vaatimukseen, luettuna yhdessä asetuksen N:o 492/2011 7 ja 10 artiklan kanssa?

2)      Onko asetuksen N:o 883/2004 3 artiklan 3 kohdassa ja 70 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen erityisten maksuihin perustumattomien rahaetuuksien epääminen unionin kansalaisilta SEUT 18 artiklan mukaisen yhdenvertaisen kohtelun vaatimuksen, luettuna yhdessä asetuksen N:o 883/2004 4 artiklan kanssa, mukaista, kun näiden henkilöiden oleskeluoikeus perustuu asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan ja he kuuluvat asetuksen N:o 883/2004 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuihin sosiaaliturva- tai perhe-etuusjärjestelmiin?”

24.      Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet Jobcenter Krefeld, Saksan ja Puolan hallitus sekä Euroopan komissio, jotka ovat esittäneet myös suulliset huomautuksensa unionin tuomioistuimessa 26.2.2020 pidetyssä istunnossa.

III  Asian tarkastelu

A       Alustavat huomautukset kyseisten etuuksien luonnehdinnasta

25.      Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin muistuttaa, ei ole ensimmäinen kerta, kun unionin tuomioistuinta pyydetään ottamaan kantaa SGB II:n 7 §:n 1 momentin toisen virkkeen 2 kohdan c alakohdassa säädettyihin etuuksien myöntämisedellytyksiin, joten unionin tuomioistuin on jo luonnehtinut näitä etuuksia suhteessa useampiin johdetun oikeuden oikeussääntöihin, jotka saattavat osoittautua merkityksellisiksi nyt käsiteltävän asian ratkaisemisen kannalta.

26.      Muistutan siis, että kyseiset etuudet voidaan katsoa asetuksen N:o 883/2004 70 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuiksi ”erityisiksi maksuihin perustumattomiksi rahaetuuksiksi”, ja lisäksi ne mainitaan tällaisina asetuksen N:o 883/2004 liitteessä X.(13)

27.      Kyseiset etuudet kuuluvat myös direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen sosiaaliavustusten käsitteen alaan, sillä tällä käsitteellä viitataan kaikkiin kansallisten, alueellisten tai paikallisten viranomaisten perustamiin tukijärjestelmiin, joihin turvautuu henkilö, jolla ei ole riittäviä varoja perustarpeidensa ja perheensä perustarpeiden täyttämiseen ja joka saattaa siksi muodostua oleskelunsa aikana rasitteeksi vastaanottavan jäsenvaltion julkiselle taloudelle, millä voi olla seurauksia tuen, jotka kyseinen valtio voi myöntää, kokonaistasolle.(14) Unionin tuomioistuin on todennut myös, että kyseessä olevien etuuksien ensisijaisena tehtävänä on ”ihmisarvoisen elämän mahdollistavan toimeentulon takaaminen”.(15)

28.      Jäljelle jää kysymys siitä, voidaanko kyseessä olevat etuudet luokitella asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuksi sosiaaliseksi eduksi. Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee tältä osin, että kyseisessä säännöksessä tarkoitetut ”sosiaaliset edut” kattavat ”kaikki työsopimukseen liittyvät tai siihen liittymättömät edut, jotka tunnustetaan yleensä kotimaisille työntekijöille pääasiallisesti näiden objektiivisen työntekijäaseman perusteella tai pelkästään sillä perusteella, että näiden vakinainen asuinpaikka on valtion alueella, ja käsitteen laajentamisella niin, että se ulottuu työntekijän asemassa oleviin muiden jäsenvaltioiden kansalaisiin, voidaan katsoa helpotettavan heidän liikkumistaan unionin alueella – – ja näin heidän kotoutumistaan vastaanottavaan jäsenvaltioon”.(16) Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomion mukaan kyseiset etuudet, joilla pyritään varmistamaan lapsen ja lapsen tosiasiallisina huoltajina koulunkäynnin tai koulutukseen osallistumisen aikana olevien vanhempien toimeentulo, ovat tällaisia etuja.(17)

29.      Kuten komissio mielestäni perustellusti toteaa, SGB II:n 7 §:n 1 momentin toisen virkkeen 2 kohdan c alakohdan sosiaalisen perussuojelun etuudella, siltä osin kuin se edellyttää työkykyä, vaikuttaa olevan yhteys siihen, että edunsaaja on ollut työntekijä tai on työntekijä, jonka tulot ovat riittämättömät, tai tulee olemaan työntekijä. Ainakin mainituissa kahdessa ensimmäisessä tapauksessa kyseisen etuuden saamisella on yhteys etuutta hakevan henkilön työntekijän asemaan, joka voi olla myös menetetty. Tuon vielä esille, että unionin tuomioistuin on jo luonnehtinut asetusta N:o 492/2011 edeltäneessä asetuksessa (ETY) N:o 1612/68(18) tarkoitetuksi sosiaaliseksi eduksi sosiaalietuuden, jolla taataan yleisesti vähimmäistoimeentulo.(19) Näissä olosuhteissa on siis myönnettävä, että kyseiset etuudet kuuluvat myös asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen sosiaalisten etujen käsitteen alaan, erityisesti jos pidetään mielessä, kuten unionin tuomioistuin on useasti tehnyt, tämän suojan kotouttamistehtävä, johon palaan jäljempänä.(20)

30.      Tarkastelen seuraavaksi varsinaisia ennakkoratkaisukysymyksiä.

B       Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu

31.      Toimeentuloetuuksia koskevan oikeuden epääminen JD:ltä ja hänen tyttäriltään on kansalaisuuteen perustuvaa syrjintää. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää näillä ennakkoratkaisukysymyksillä, jotka ehdotan käsiteltävän yhdessä, unionin tuomioistuinta tutkimaan tarvittaessa yksitellen kaikki ne erilaiset perusteet, joiden nojalla toimeentuloetuudet olisi mahdollista myöntää riidanalaiselta ajanjaksolta JD:lle ja hänen kahdelle tyttärelleen eli joiden nojalla pääasian olosuhteissa olisi mahdollista myöntää oikeus yhdenvertaiseen kohteluun.

32.      Tällainen analyysi ei olisi kuitenkaan hyödyllinen, jos unionin tuomioistuin joutuisi toteamaan, että pääasiassa kyseessä oleva tilanne kuuluu joka tapauksessa direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdassa säädetyn tasavertaista kohtelua koskevan poikkeuksen soveltamisalaan. Minun on siis selitettävä aluksi syyt, joiden vuoksi kyseistä säännöstä ei nähdäkseni voida soveltaa tässä, ja tutkittava sitten, kattaako asetuksen N:o 492/2011 10 artiklan nojalla myönnetyn oleskeluoikeuden ulottuvuus myös oikeuden yhdenvertaiseen kohteluun kyseisten etuuksien myöntämisedellytysten osalta. Niiden päätelmien perusteella, jotka esitän asetuksen N:o 492/2011 10 artiklasta tekemäni tarkastelun pohjalta, asetuksen N:o 883/2004 erillisen tarkastelun ei pitäisi olla tarpeen.

1.     Direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdan soveltamattomuus pääasiassa kyseessä olevassa tilanteessa

33.      Asianosaiset ovat yksimielisiä siitä, että JD:llä oli riidanalaisen ajanjakson aikaan asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan perustuva oleskeluoikeus, joka johtui hänen kahden, vastaanottavassa jäsenvaltiossa koulua käyvän tyttärensä oleskeluoikeudesta. On niin ikään riidatonta, että JD oli menettänyt kyseisen riidanalaisen ajanjakson aikana työntekijän aseman ja hän haki töitä.

34.      Direktiivin 2004/38 24 artikla koskee tasavertaista kohtelua. Sen ensimmäisessä kohdassa vahvistetaan, että ”kaikkia vastaanottavan jäsenvaltion alueella [kyseisen] direktiivin nojalla asuvia unionin kansalaisia” on kohdeltava tasavertaisesti ”jollei perustamissopimuksessa ja johdetussa oikeudessa annetuista nimenomaisista erityismääräyksistä muuta johdu”. Tältä osin kyseisen artiklan 2 kohdassa säädetään nimenomaisesti yhdenvertaisen kohtelun periaatetta koskevasta poikkeuksesta: vastaanottava jäsenvaltio ei ole velvollinen myöntämään oikeutta sosiaaliavustukseen säädetyssä määräajassa ”muille kuin työntekijöille tai itsenäisille ammatinharjoittajille taikka henkilöille, joilla säilyy tällainen asema, ja heidän perheensä jäsenille”.

35.      Saksan hallitus, jonka väitteisiin Jobcenter Krefeld yhtyy osittain, esittää lähinnä, että riippumatta siitä, perustuiko JD:n oleskeluoikeus Saksassa myös direktiiviin 2004/38,(21) JD oleskeli Saksassa riidanalaisella ajanjaksolla ainoastaan hakeakseen sieltä töitä, joten kyseisen direktiivin 24 artiklan 2 kohta toimii poikkialaisena säännöksenä, jolla säännellään kattavasti yhdenvertaiseen kohteluun sosiaaliavustuksen alalla liittyvää kysymystä ja joka ylittää näin pelkän direktiivin 2004/38 sääntelykehyksen. On siis oikeastaan merkityksetöntä, että JD:n oleskeluoikeuden oikeudellinen perusta on asetuksen N:o 492/2011 10 artikla, koska direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdassa jätetään joka tapauksessa unionin kansalaiset, joilla ei ole enää työntekijän asemaa, tasavertaisen kohtelun ulkopuolelle sosiaaliavustuksen alalla. Jos direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohtaa ei sovelleta JD:n tapauksen kaltaisessa esimerkkitapauksessa, kyseisessä säännöksessä asetettu rajoitus ja direktiivissä jäsenvaltioille, joiden on suojauduttava ”sosiaaliturvaturismilta”, jotta unionin kansalaiset, jotka eivät ole taloudellisesti aktiivisia, eivät aiheuttaisi kohtuutonta rasitusta kansallisille sosiaaliturvajärjestelmille, väistämättä jätetty harkintavalta menettäisivät sisältönsä. Kyseiset kansalaiset pystyisivät nimittäin vaarantamaan direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdassa säädetyllä poikkeuksella muodostetun, mainittujen järjestelmien puolustusmekanismin vain vetoamalla siihen, että heidän lapsensa käyvät koulua vastaanottavassa jäsenvaltiossa. Saksan hallituksen mukaan unionin tuomioistuin on jo ratkaissut tämän kysymyksen tuomiossa Alimanovic(22). Unionin tuomioistuin ei kuitenkaan jättänyt soveltamatta direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohtaa kyseisessä tuomiossa, jonka taustalla olevaan asiaan liittyvät tosiseikat ja oikeudelliset seikat voidaan rinnastaa kaikilta osin nyt käsiteltävän asian tosiseikkoihin ja oikeudellisiin seikkoihin, vaikka asianomaisilla unionin kansalaisilla, joilla ei ollut siirtotyöläisten asemaa, oli niin ikään asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan perustuva oleskeluoikeus.

36.      En voi yhtyä näihin väitteisiin.

37.      Aluksi on todettava, että kirjaimellisesti tulkittuna direktiivin 2004/38 24 artiklan 1 kohdassa vahvistetaan vastaanottavan jäsenvaltion alueella oleskelevien unionin kansalaisten tasavertaisen kohtelun periaate, ”jollei perustamissopimuksessa ja johdetussa oikeudessa annetuista nimenomaisista erityismääräyksistä muuta johdu”. Direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohtaan sisältyvää, kyseistä periaatetta koskevaa poikkeusta sovelletaan siis aina näissä samoissa rajoissa. Lisäksi tällainen 24 artiklassa oleva viittaus muihin primaarioikeuden tai johdetun oikeuden oikeussääntöihin sopii huonosti yhteen sen näkemyksen kanssa, että oikeus tasavertaiseen kohteluun on yhdenmukaistettu kattavasti ja poikkialaisesti.

38.      Sitten kontekstuaalisesti tulkittuna ei ole missään vaiheessa mahdollista havaita minkäänlaista viitettä siitä, että direktiivin 2004/38 24 artiklaa sovellettaisiin kyseisen direktiivin ulkopuolella. Jos palataan jälleen kyseisen direktiivin 24 artiklan 2 kohdan sanamuotoon, nähdään, että siihen sisältyvä poikkeus ankkuroidaan direktiivin itsensä soveltamisalaan viittaamalla direktiivin muihin säännöksiin. Myös työntekijöiden yhdenvertaisen kohtelun sosiaalisten etujen alalla vahvistavan säännöksen säilyttäminen asetuksessa N:o 492/2011 on ristiriidassa sen näkemyksen kanssa, että yhdenvertaista kohtelua koskeva oikeus olisi yhdenmukaistettu kattavasti ja poikkialaisesti direktiivillä 2004/38.

39.      Teleologisesti tulkittuna vaikuttaa vielä siltä, että unionin lainsäätäjän pyrkimyksenä oleva oikeutettu tavoite, jonka Saksan lainsäätäjä ja Saksan hallitus ovat sittemmin tuoneet esille, ei riitä yksin oikeuttamaan johdetun oikeuden säännöksen siirtämistä toiseen normatiiviseen asiayhteyteen. Sitä paitsi Saksan hallitus ei kyennyt antamaan kirjallisissa huomautuksissaan eikä unionin tuomioistuimessa pidetyssä istunnossa, jossa sille esitettiin nimenomainen kysymys tästä seikasta, täsmällisiä numerotietoja, jotka olisivat kuvanneet sitä uhkaa, jota Saksan sosiaaliturvajärjestelmälle aiheutuisi, jos direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohtaa tulkittaisiin siten, ettei sitä voitaisi soveltaa, kun asianomaisella unionin kansalaisella on oleskeluoikeus jollakin muulla perusteella kuin mainitun direktiivin nojalla, vaikka Saksan hallitus kävi läpi sosiaaliturvaturismin kirjoa; tämä kavensi huomattavasi sen esittämän väitteen ulottuvuutta.

40.      Lisään vielä kolme huomautusta.

41.      Ensinnäkään asetukselta N:o 492/2011 ei voida poistaa sen normatiivista autonomiaa väittämällä, ettei kyseiseen asetukseen perustuvaa oleskeluoikeutta voi olla ilman, että sitä on väistämättä edeltänyt direktiiviin 2004/38 perustuva oleskeluoikeus. Tältä osin on riittävää todeta, että – kuten jäljempänä muistutan – asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan perustuva oleskeluoikeus ei edellytä niiden direktiivissä 2004/38 perinteisesti vaadittujen edellytysten täyttymistä, jotka koskevat unionin kansalaisia, jotka eivät ole taloudellisesti aktiivisia.

42.      Toisaalta on niin, että vaikka kaikki edellä esitetyt syyt puoltavat itsessään sitä, että direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdassa säädetyn poikkeuksen ulottuvuus rajoittuu vain kyseiseen direktiivin, lisään, että kaikkia poikkeussäännöksiä tulkitaan unionin oikeudessa suppeasti, kuten komissio perustellusti korostaa. Unionin tuomioistuin on sitä paitsi itse käyttänyt jo tätä tulkintaperiaatetta direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdan yhteydessä, kun se on todennut, että ”koska direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohta on poikkeus SEUT 18 artiklassa määrätystä yhdenvertaisen kohtelun periaatteesta, josta direktiivin 24 artiklan 1 kohta on vain erityinen ilmaus, sitä on tulkittava suppeasti”.(23)

43.      Tuomion Alimanovic(24) käyttämisestä ennakkotapauksena on todettava vielä, että kyseistä tuomiota on tulkittava sen 40 kohdan valossa; unionin tuomioistuin muistuttaa siinä, että ennakkoratkaisua tuolloin pyytänyt tuomioistuin katsoi, että ”Alimanovicin ja hänen tyttärensä Sonitan oleskeluoikeus [perustui] heidän asemaansa työnhakijoina, ja että se [oli] sidottu niihin tosiseikkoja koskeviin toteamuksiin, jotka – – [oli] tältä osin [tehty]”. Jos kyseistä tuomiota tulkitaan hyvin muodollisesti, voidaan esittää se vastaväite, että kyseinen 40 kohta on kuitenkin sijoitettu johdannoksi siihen tuomion osaan, jossa luonnehditaan kyseessä tuolloin olleita etuuksia – jotka olivat samat kuin nyt käsiteltävässä asiassa. On kuitenkin myönnettävä, että 40 kohtaan sisältyvä täsmennys ei vaikuta oikeudellisesti etuuksien itsensä luonnehdintaan, joten tästä seikasta tehtävät päätelmät eivät rajoitu pelkästään tuomion tähän osaan.(25)

44.      Unionin tuomioistuin ei poikkea tuomiossa Alimanovic(26) missään kohdassa tuomion 40 kohdassa asetetusta lähtökohdasta. Se ei siis ota missään vaiheessa esille hypoteesia, jota julkisasiamies(27) on käsitellyt – joskin toissijaisesti – ja jonka mukaan Alimanovicin ja hänen tyttärensä oleskeluoikeus saattoi perustua asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan.

45.      Tuomion Alimanovic(28) 40 kohta rajaa siis kyseisen tuomion ulottuvuuden vain niihin unionin kansalaisiin, joiden oleskeluoikeus perustuu pelkästään direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohtaan. Unionin tuomioistuin ei ole ottanut kyseisessä tuomiossa kantaa nyt käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan kaltaiseen erityistapaukseen, koska se ei yksinkertaisesti ollut sille tuolloin esitettyjen kysymysten kohteena.(29)

46.      On joka tapauksessa kiinnostavaa tuoda esille, että unionin tuomioistuin on vahvistanut tuomiossaan Alimanovic(30) hyvin selkeästi yhteyden direktiivin 2004/38 24 artiklan 1 kohdassa säädetyn tasavertaisen kohtelun soveltamisen ja direktiiviin 2004/38 perustuvan oleskeluoikeuden – lukuun ottamatta direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohtaan perustuvaa oleskeluoikeutta –(31) nauttimisen välillä.(32)

47.      Jos siis olisi yksinkertaisesti katsottava, että JD:llä on direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohtaan perustuva oleskeluoikeus, hän ei voisi vedota yhdenvertaiseen kohteluun. Kuten olen kuitenkin pyrkinyt osoittamaan tähän mennessä, direktiivin 2004/38 24 artiklalla ei pyritä sääntelemään kysymystä yhdenvertaisen kohtelun periaatteen soveltamisesta unionin kansalaiseen, jonka oleskeluoikeus perustuu asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan.(33)

2.     Asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan perustuvan oleskeluoikeuden ulottuvuus

48.      Kun on todettu, ettei direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohtaa sovelleta pääasiassa kyseessä olevassa tilanteessa, on vielä tutkittava, voivatko JD ja hänen tyttärensä vedota sosiaalisen perussuojelun etuuksien saamisessa yhdenvertaista kohtelua koskevaan oikeuteen. Koska heillä on asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan perustuva oleskeluoikeus, on selvitettävä, voiko tällainen yhdenvertainen kohtelu perustua asetukseen itseensä, luettuna tarvittaessa yhdessä muiden oikeussääntöjen kanssa.

49.      Kertaan ensin ulottuvuuden, jonka unionin tuomioistuin on antanut asetuksen N:o 492/2011 10 artiklalle, ja ehdotan sitten kahta mahdollista vaihtoehtoa, jotka johtavat siihen toteamukseen, että käsiteltävässä asiassa on myönnettävä oikeus yhdenvertaiseen kohteluun.

a)     Asetuksen N:o 492/2011 10 artikla unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä

50.      Muistutan, että asetuksen N:o 492/2011 10 artikla on täsmälleen samanlainen kuin asetuksen N:o 1612/68 12 artikla, joten oikeuskäytäntöä, jossa unionin tuomioistuin tulkitsee jälkimmäistä säännöstä, voidaan soveltaa soveltuvin osin ensin mainitun tulkinnassa.(34)

51.      Yhteisöjen tuomioistuin on todennut, että asetuksen N:o 1612/68 tavoite eli työntekijöiden vapaa liikkuvuus on ”[turvattava] vapautta ja ihmisarvoa kunnioittaen, [niin] että yhteisön työntekijän perheellä on parhaat mahdolliset edellytykset integroitua vastaanottavaan jäsenvaltioon”,(35) ja se on katsonut, että tällaisen kotoutumisen onnistumiseksi on välttämätöntä, että siirtotyöläisen lapsella on mahdollisuus aloittaa koulunkäyntinsä ja opintonsa vastaanottavassa jäsenvaltiossa.(36)

52.      Tätä varten myös henkilöt, joilla on asetuksen N:o 492/2011 10 artiklassa vahvistettu oikeus osallistua koulutukseen, määritellään laajasti: lasten ei tarvitse itse olla unionin kansalaisia eikä heidän tarvitse myöskään olla siirtotyöläisen ja hänen aviopuolisonsa yhteisiä lapsia.(37) Se, että siirtotyöläinen ja hänen aviopuolisonsa eroavat ja mainittu työntekijä palaa samassa yhteydessä alkuperäiseen jäsenvaltioonsa mutta hänen aviopuolisonsa jää vastaanottavaan jäsenvaltioon lasten kanssa, ei kyseenalaista kyseisten lasten oikeutta osallistua koulutukseen viimeksi mainitussa jäsenvaltiossa.(38) Kyseisestä oikeudesta nauttimiseen ei vaikuta vastaavasti myöskään se, että vanhempi, jonka perusteella lapset ovat alun perin saaneet oikeutensa osallistua koulutukseen, menettää työntekijän asemansa.(39)

53.      Asetuksen N:o 492/2011 10 artiklassa säädetyn koulutukseen osallistumista koskevan oikeuden tehokkuuden varmistamiseksi tähän oikeuteen on liitettävä lapsille myönnettävä vastaava oleskeluoikeus.(40)

54.      Edellä esitetyn perusteella on niin, että juuri työntekijän asema antaa työntekijän lapsille oikeuden osallistua koulutukseen ja siten asetuksen N:o 492/2011 10 artiklasta johtuvan oleskeluoikeuden. Kun tämän oikeuden myöntämisen edellytykset täyttyvät, oikeudesta tulee kuitenkin ”itsenäinen” ja se tarjoaa vahvemman suojan lasten, joilta ei edellytetä tämän jälkeen enää muuta kuin asumista ja koulunkäyntiä vastaanottavassa jäsenvaltiossa, oikeusasemalle.(41)

55.      Tämä lasten aseman vahvempi oikeussuoja vaikuttaa epäsuorasti lasten huoltajana olevan vanhemman asemaan. Vaikka asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan perustuva lasten oleskeluoikeus syntyy siitä, että jommallakummalla lasten vanhemmista on tietyllä hetkellä työntekijän asema, huoltajana olevan vanhemman oleskeluoikeus voi jatkua työntekijän aseman menettämisen jälkeen tai työntekijän aseman puuttuessa niin kauan, kuin lapset käyvät koulua. Kielioppiin perustuvaa vertausta käyttäen päälauseen muodostaneesta vanhemmasta tulee sivulause, ja alun perin sivulauseena olleesta lapsesta tulee päälause. Yhteisöjen tuomioistuin onkin todennut, että kun lapsilla on asetuksen N:o 492/2011 10 artiklan perusteella oikeus jatkaa koulunkäyntiään vastaanottavassa jäsenvaltiossa, ”se, että – – vanhemmilta evätään mahdollisuus jäädä vastaanottavaan jäsenvaltioon lastensa koulunkäynnin ajaksi, voi olla omiaan viemään näiltä lapsilta [unionin] lainsäätäjän näille vahvistaman oikeuden”(42). Muistutettuaan, että asetusta N:o 1612/68 oli tulkittava ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen(43) 8 artiklassa mainitun perhe-elämän kunnioittamista koskevan vaatimuksen valossa, yhteisöjen tuomioistuin totesi, että ”asetuksen N:o 1612/68 12 artiklassa siirtotyöläisen lapselle tunnustettu oikeus saada parhaat mahdolliset edellytykset osallistua koulutukseen vastaanottavassa jäsenvaltiossa merkitsee väistämättä sitä, että tällä lapsella on oltava oikeus sen henkilön läsnäoloon, joka on lapsen tosiasiallinen huoltaja, ja näin ollen sitä, että tämän henkilön on voitava oleskella lapsen kanssa tässä jäsenvaltiossa lapsen opintojen ajan. Tätä oikeutta loukkaisi se, että oleskeluoikeus evätään sellaisen lapsen, joka käyttää oikeuttaan osallistua koulutukseen vastaanottavassa jäsenvaltiossa, tosiasiallisena huoltajana olevalta vanhemmalta.”(44) Yhteisöjen tuomioistuin korosti niin ikään, että asetuksen N:o 1612/68 ja erityisesti sen 12 artiklan asiayhteys ja niillä tavoitellut tavoitteet huomioon ottaen tätä artiklaa ei voida tulkita suppeasti eikä siltä saa missään tapauksessa viedä sen tehokasta vaikutusta.(45) Kun koulua käyvällä lapsella on asetuksen N:o 1612/68 12 artiklan nojalla oikeus osallistua koulutukseen, hänen huoltajanaan olevalla vanhemmalla on näin ollen lapsensa oleskeluoikeudesta johtuva oleskeluoikeus huolimatta siitä, kuten olen jo muistuttanut, ettei vanhemmalla ole unionin kansalaisen asemaa tai ettei hänellä ole tai ei enää ole siirtotyöläisen asemaa vastaanottavassa jäsenvaltiossa.(46)

56.      Saatuaan myöhemmin tilaisuuden kehittää asetuksen N:o 1612/68 12 artiklaan liittyvää oikeuskäytäntöään unionin tuomioistuin on todennut vielä, että ”jäsenvaltion kansalaisen, joka on tai on ollut työssä vastaanottavassa jäsenvaltiossa, lapset samoin kuin vanhempi, joka on heidän tosiasiallinen huoltajansa, voivat vedota jälkimmäisessä valtiossa oleskeluoikeuteen pelkästään asetuksen N:o 1612/68 12 artiklan nojalla joutumatta täyttämään direktiivissä 2004/38 säädettyjä edellytyksiä”.(47) Unionin tuomioistuin on tuonut erityisesti esille, ettei asetuksen N:o 1612/68 12 artiklan sanamuodossa aseteta lasten ja lasten huoltajana olevan vanhemman oleskeluoikeuden edellytykseksi itsenäistä toimeentuloa eli sitä, että heillä on riittävät varat ja kattava sairausvakuutusturva vastaanottavassa jäsenvaltiossa, eikä tällaista edellytystä voida johtaa myöskään unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä.(48)

57.      Edellä kuvattu oikeuskäytännön näkemys on siis muotoutunut kolmessa vaiheessa: Ensin on pitänyt vahvistaa ajatus siitä, että asetuksen N:o 1612/68 12 artiklassa säädettyyn koulutukseen osallistumista koskevaan oikeuteen on väistämättä liityttävä lasten itsenäisen oleskeluoikeuden myöntäminen. Sitten koulutukseen osallistumista koskevan oikeuden ehdottoman tehokkuuden takaaminen on oikeuttanut myöntämään näiden lasten huoltajina oleville vanhemmille johdetun oleskeluoikeuden. Sen jälkeen koulua käyvien lasten oikeusaseman turvaamiseksi on ollut vielä tarpeen, ettei lasten itsenäisen oleskeluoikeuden eikä vanhempien johdetun oleskeluoikeuden edellytykseksi aseteta vaatimusta itsenäisestä toimeentulosta.

58.      Käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuin saa tilaisuuden siirtyä uuteen vaiheeseen asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan liittyvää oikeusasemaa koskevan näkemyksen muotoilemisessa.

b)     Asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan perustuva oleskeluoikeus ja oikeus yhdenvertaiseen kohteluun sosiaalisen perussuojelun etuuksien saamisessa – looginen päättely

59.      Kuten edellä on todettu, valittavissa on nähdäkseni kaksi mahdollista päättelyketjua sen mukaan, katsotaanko JD:llä olevan oikeus yhdenvertaiseen kohteluun (ensimmäinen vaihtoehto) vai onko tämä oikeus hänen kahdella tyttärellään (toinen vaihtoehto).

1)     Ensimmäinen vaihtoehto: asetuksen N:o 492/2011 7 artikla JD:n yhdenvertaista kohtelua koskevan oikeuden perusteena

60.      Riittävällä tavalla on tullut todetuksi, että JD:llä on asetuksen N:o 492/2011 10 artiklan nojalla tytärtensä oleskeluoikeudesta johdettu oleskeluoikeus.

61.      Asetukseen N:o 492/2011 sisältyy erityinen ilmaus SEUT 18 artiklassa vahvistetusta yhdenvertaisen kohtelun periaatteesta, sillä sen 7 artiklan 2 kohdassa säädetään, että työntekijän, joka on jäsenvaltion kansalainen, on saatava toisten jäsenvaltioiden alueella samat sosiaaliset edut kuin kotimaisten työntekijöiden.

62.      On kuitenkin otettava huomioon, että kyseinen 7 artikla aloittaa asetuksen N:o 492/2011 2 jakson, jonka otsikko on ”Työskentely ja yhdenvertainen kohtelu”. On niin ikään otettava huomioon, että sen sanamuodossa mainitaan nimenomaisesti ”työntekijä”, ja se JD ei enää ole.

63.      Kyseistä säännöstä voidaan kuitenkin tulkita laajasti. Asetuksen N:o 492/2011 7 artiklassa ei tosin mainita, kuten kyseisen asetuksen 10 artiklassa, jäsenvaltion kansalaista, joka on tai on ollut työssä, mutta asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 1 kohdan sanamuodosta voidaan päätellä, että siinä tarjottu suoja jatkuu pelkän kyseisen työntekijän työskentelykauden jälkeen ja se saattaa jatkua jopa senkin kauden jälkeen, jona hänellä on nimenomaisesti tuo asema. Muistutan, että asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 1 kohdassa vahvistetaan oikeus yhdenvertaiseen kohteluun, joka ”koskee erityisesti – – irtisanomista ja työttömyyden sattuessa – – uudelleen työllistämistä”.(49)

64.      Lisäksi vaikka unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, etteivät unionin kansalaiset, jotka liikkuvat ainoastaan työtä hakeakseen, voi vedota yhdenvertaiseen kohteluun sellaisena kuin siitä säädetään asetuksen N:o 1612/68 7 artiklan 2 kohdassa, työmarkkinoille jo päässeet unionin kansalaiset voivat sitä vastoin tietenkin siihen vedota.(50)

65.      Nyt käsiteltävässä tapauksessa yhdenvertaista kohtelua koskevan oikeuden myöntäminen sillä perusteella, että hakija on entinen työntekijä eikä jäsenvaltion kansalainen, joka on tullut vastaanottavan jäsenvaltion alueelle ainoastaan hakeakseen sieltä työtä mutta joka ei ole tosiasiallisesti päässyt missään vaiheessa työmarkkinoille, antaa mahdollisuuden olla laajentamatta sosiaaliavustuksen saamisoikeutta koskemaan kaikkia kansalaisia, jotka saattaisivat muutoin tyytyä käyttämään oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen toisessa jäsenvaltiossa yrittämättä missään vaiheessa työskennellä siellä ja laittaa sitten lapsensa välittömästi kouluun voidakseen saada oleskeluoikeuden ja vastaanottavan jäsenvaltion tarjoamaa sosiaaliapua niin kauan, kuin lapset käyvät koulua.(51)

66.      Ehdotetulla asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan tulkinnalla velvoitettaisiin toisin sanoen jäsenvaltiot myöntämään avustusta entisille työntekijöille, jotka eivät ole taloudellisesti aktiivisia, mutta samalla säilytettäisiin kuitenkin jäsenvaltioiden oikeus evätä tällainen avustus unionin kansalaisilta, jotka käyttävät liikkumisvapauttaan ja valitsevat, etteivät ole taloudellisesti aktiivisia, ja jotka eivät tämän vuoksi voi vedota kyseisessä säännöksessä tarjottuun suojaan. Tällainen tulkinta on lisäksi mahdollista myös asetuksen N:o 492/2011 ja direktiivin 2004/38 välisen normatiivisen autonomian perusteella.

67.      On vielä varmistettava, ettei syrjintää voida oikeuttaa.(52) Tässä yhteydessä on todettava, että vaikkei Saksan lainsäätäjän asettaman tavoitteen hyväksyttävyydestä ole epäselvyyttä siksi, että tavoite vastaa unionin lainsäätäjän tavoitetta, mainittu syrjintä ei täytä oikeasuhteisuuden edellytystä, sillä SGB II:n 7 §:n 1 momentin toisen virkkeen 2 kohdan c alakohta johtaa tilanteeseen, jossa poikkeusta sovelletaan kaikkiin kansalaisiin, joiden oleskeluoikeus perustuu asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan, ilman että huomioon otetaan lainkaan kansalaisen yksilöllistä tilannetta, kuten hänen siteitään vastaanottavan jäsenvaltion työmarkkinoihin tai niiden siteiden luonnetta ja voimakkuutta, jotka kansalaisella on kyseisen valtion yhteiskuntaan.

68.      Tällaisen tarkastelun perusteella asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohtaa ja 10 artiklaa on tulkittava näin ollen siten, että entisellä siirtotyöläisellä, jonka lapset käyvät koulua vastaanottavassa jäsenvaltiossa ja jonka lapsilla on oleskeluoikeus mainitun asetuksen 10 artiklan perusteella, on katsottava olevan oikeus yhdenvertaiseen kohteluun siltä osin kuin kyseessä on sosiaalisen perussuojelun etuuksien kaltaisten sosiaalisten etujen saaminen.

2)     Toinen vaihtoehto: oikeus osallistua koulutukseen yhdenvertaista kohtelua koskevan oikeuden perusteena sosiaaliavustuksen saamisen alalla

69.      Samaan päätelmään eli siihen, että JD:llä ja hänen kahdella tyttärellään on oikeus riidanalaisiin etuuksiin, on nähdäkseni mahdollista päätyä myös keskittymällä tällä kertaa lasten oikeuksiin.

70.      Edellä mainitun unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaa ei voida tulkita suppeasti ja sen tehokas vaikutus on varmistettava; asetusta on puolestaan tulkittava ottamalla huomioon Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7 artiklassa määrätty perhe-elämän kunnioittamista koskeva vaatimus.

71.      Mitä oikeudesta osallistua koulutukseen, jonka kaikki yksissä tuumin myöntävät JD:n kahdella tyttärellä olevan, jäisi jäljelle näissä olosuhteissa, jos tytärten ja heidän isänsä oikeus asianomaisiin etuuksiin olisi evättävä?

72.      Hyväksyn toki käsitteelliseltä kannalta sen, ettei oleskeluoikeus vastaa välttämättä oikeutta saada näitä etuuksia. Funktionaaliselta kannalta voidaan kuitenkin kysyä, mikä ulottuvuus annetaan todellisuudessa – tosiasiallisesti – unionin tuomioistuimen oikeuskäytännölle, jossa huolehditaan niin tarkkaan siirtotyöläisten lasten kohtalosta eikä aseteta kyseisten lasten huoltajana olevan vanhemman oleskeluoikeuden edellytykseksi riittäviä varoja tai kattavaa sairausvakuutusturvaa, jos unionin tuomioistuimen olisi nyt todettava, ettei tällä vanhemmalla, jonka läsnäolo on välttämätöntä lasten koulunkäynnille, ole oikeutta hakea valtion sosiaaliapua?

73.      Olisi petollista, oikeudellista fiktiota, katsoa, että oikeus osallistua koulutukseen toteutuisi tehokkaasti pelkästään myöntämällä lasten huoltajana olevalle vanhemmalle oleskeluoikeus, ilman että tähän oikeuteen liitettäisiin myös sosiaaliapu. Kehotan siis unionin tuomioistuinta nimenomaisesti ylittämään tämän kynnyksen.

74.      Asetuksen N:o 492/2011 10 artiklassa säädetään oikeudesta osallistua koulutukseen ”samoin edellytyksin kuin tämän valtion kansalaisilla”.(53) Jos koulua käyvän lapsen vähävaraisilla vanhemmilla, jotka ovat vastaanottavan jäsenvaltion kansalaisia, on oikeus saada sosiaaliavustusta pystyäkseen takaamaan kyseiselle lapselle ja välillisesti lapsen perheyhteisölle ihmisarvoiset elin- ja koulunkäyntiolosuhteet ja siltä osin kuin vähävaraisuus selvästi on este jokaisen lapsen koulutukseen osallistumiselle, oikeutta sosiaaliavustukseen olisi tulkittava siten, että se kuuluu asetuksen N:o 492/2011 10 artiklassa tarkoitettuihin ”edellytyksiin”, tai muutoin lapselta viedään oikeus, jonka lainsäätäjä on hänelle antanut.(54)

75.      Tällaisella tulkinnalla varmistetaan siis asetuksen N:o 492/2011 10 artiklan tehokas vaikutus, kuten unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä edellytetään. Tällainen tulkinta vaikuttaa lisäksi täysin johdonmukaiselta kyseisen asetuksen alkuperäisen tavoitteen eli työntekijöiden vapaan liikkuvuuden varmistamisen kanssa. Millainen työntekijä nimittäin lähtisi kotimaastaan ja pyrkisi parhaansa mukaan kotoutumaan – myös taloudellisesti – vastaanottavan jäsenvaltion yhteiskuntaan ja laittaisi lapsensa siellä kouluun, jos hän tietäisi, että kun hänen tilanteensa heikkenisi, hän ei voisi luottaa vastaanottavan jäsenvaltion yhteisvastuuseen, vaan hänen olisi palattava kotimaahansa ja otettava lapsensa pois siitä opetus- ja kielijärjestelmästä, johon lapset ovat siihen asti kuuluneet? Vaikuttaa siis unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaiselta jättää lasten ja heidän huoltajanaan olevan vanhemman oleskeluoikeus itsenäistä toimeentuloa koskevan edellytyksen ulkopuolelle.(55)

76.      Samoista edellä esitetyistä syistä(56) SGB II:n 7 §:n 1 momentin toisen virkkeen 2 kohdan c alakohdan mukainen syrjintä ei vaikuta minusta oikeutetulta.

77.      Tarkastelun tässä vaiheessa olen siis taipuvainen katsomaan, että asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaa on tulkittava siten, että oikeus saada sosiaalisen perussuojelun etuuksia on myönnettävä lapsille, joilla on oleskeluoikeus asetuksen N:o 492/2011 10 artiklan perusteella, sekä vanhemmalle, joka on näiden lasten tosiasiallinen huoltaja.

3.     Lisähuomautukset

78.      Edellä esitetty tarkastelu, jossa otetaan käsiteltävän asian ratkaisuun johtavan päättelyn painopisteeksi asetuksen N:o 492/2011 10 artikla, on siis mielestäni ensisijainen vaihtoehto. Haluan kuitenkin tyhjentävyyden vuoksi lisätä vielä pari pohdintaa, jotka liittyvät ensin asetukseen N:o 883/2004 ja toiseksi SEUT 18 artiklaan. Koska nämä pohdinnat esitetään kuitenkin vain toissijaisesti, tarkastelu on eittämättä lyhempi.

79.      Asetuksesta N:o 883/2004 on jo todettu, että kyseessä olevat sosiaalisen perussuojelun etuudet kuuluvat sen soveltamisalaan ja että sen 4 artiklassa vahvistetaan oikeus yhdenvertaiseen kohteluun henkilöille, joihin asetusta sovelletaan, jollei asetuksessa toisin säädetä. Toisen ennakkoratkaisukysymyksen sanamuodon perusteella JD:n on katsottava kuuluvan vastaanottavan jäsenvaltion asetuksen N:o 883/2004 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuihin sosiaaliturva- tai perhe-etuusjärjestelmiin. Vaikka kunkin jäsenvaltion lainsäädännössä on määritettävä pääasiassa kyseessä olevan kaltaisten etuuksien myöntämiseen liittyvät perusedellytykset,(57) jäsenvaltioiden on kuitenkin noudatettava tässä yhdenvertaisen kohtelun periaatetta. Unionin tuomioistuin on jo myöntänyt, että jäsenvaltiot voivat päättää myöntää sosiaalietuuksia ainoastaan niille unionin kansalaisille, jotka täyttävät direktiivin 2004/38 mukaiset oleskeluoikeuden edellytykset,(58) ja että jäsenvaltiot voivat jättää myöntämättä etuuksia unionin kansalaisille vastaanottavassa jäsenvaltioissa oleskelun kolmen ensimmäisen kuukauden aikana tai kansalaisille, joiden oleskelu perustuu ainoastaan direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohtaan. Vaikka oletettaisiin, että tämän oikeuskäytännön perusteella asetuksen N:o 883/2004 4 artikla pyrittäisiin saamaan johdonmukaiseksi direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdan kanssa siinä mielessä, että jälkimmäisen tehokkuus edellyttäisi ensimmäisen rajoittamista, kyseisiä säännöksiä ei tulisi joka tapauksessa lukea tällä tavoin yhdessä JD:n tapauksen kaltaisessa esimerkkitapauksessa, jossa oleskeluoikeus ei perustu enää direktiiviin 2004/38 tai se ei perustuu enää ainoastaan siihen, vaan se perustuu asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan. Yhdenvertainen kohtelu sosiaalisen perussuojelun etuuksien kaltaisten erityisten maksuihin perustumattomien rahaetuuksien saamisessa voi siis perustua myös asetuksen N:o 883/2004 4 artiklaan JD:n kaltaisen unionin kansalaisen tapauksessa, jolla on lisäksi asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan perustuva oleskeluoikeus.

80.      Koska olen katsonut, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämät kysymykset voidaan ratkaista tulkitsemalla asetusta N:o 492/2011, jossa säädetään erityisestä SEUT 18 artiklassa yleisesti vahvistetun syrjintäkiellon periaatteen ilmentymästä, viimeksi mainitusta artiklasta ei ole nähdäkseni tarpeen tehdä erillistä arviointia.(59)

IV     Ratkaisuehdotus

81.      Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Landessozialgericht Nordrhein-Westfalenin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

1)      Pääasiassa kyseessä olevan kaltaiset sosiaalisen perussuojelun etuudet ovat työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta unionin alueella 5.4.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja sosiaalisia etuja.

2)      Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, asetuksen (ETY) N:o 1612/68 muuttamisesta ja direktiivien 64/221/ETY, 68/360/ETY, 72/194/ETY, 73/148/ETY, 75/34/ETY, 75/35/ETY, 90/364/ETY, 90/365/ETY ja 93/96/ETY kumoamisesta 29.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/38/EY 24 artiklalla ei pyritä sääntelemään kysymystä yhdenvertaisen kohtelun periaatteen soveltamisesta unionin kansalaiseen, jonka oleskeluoikeus perustuu asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan.

3)      Asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohtaa ja 10 artiklaa on tulkittava siten, että entisellä siirtotyöläisellä, jonka lapset käyvät koulua vastaanottavassa jäsenvaltiossa ja jonka lapsilla on oleskeluoikeus mainitun asetuksen 10 artiklan perusteella, on katsottava olevan oikeus yhdenvertaiseen kohteluun siltä osin kuin kyseessä on sosiaalisen perussuojelun etuuksien kaltaisten sosiaalietuuksien saaminen.

4)      Asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaa on tulkittava siten, että oikeus saada sosiaalisen perussuojelun etuuksia on myönnettävä lapsille, joilla on oleskeluoikeus mainitun 10 artiklan perusteella, sekä vanhemmalle, joka on näiden lasten tosiasiallinen huoltaja.

1      Alkuperäinen kieli: ranska.

2      EUVL 2004, L 158, s. 77.

3      Jäljempänä asetus N:o 883/2004.

4      EUVL 2011, L 141, s. 1.

5      Sellaisena kuin se oli voimassa 2.12.2014 (BGBl. I, s. 1922).

6      Asiakirja-aineistosta ilmenee, että tätä elatusapua maksetaan JD:lle 1.10.2015 lähtien siihen saakka, kunnes hänen lapsensa täyttävät 12 vuotta.

7      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin mainitsee tässä yhteydessä 11.11.2014 annetun tuomion Dano (C-333/13, EU:C:2014:2358); 15.9.2015 annetun tuomion Alimanovic (C-67/14, EU:C:2015:597) ja 25.2.2016 annetun tuomion García-Nieto ym. (C-299/14, EU:C:2016:114).

8      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin mainitsee tässä yhteydessä 11.11.2014 annetun tuomion Dano (C-333/13, EU:C:2014:2358); 15.9.2015 annetun tuomion Alimanovic (C-67/14, EU:C:2015:597) ja 25.2.2016 annetun tuomion García-Nieto ym. (C-299/14, EU:C:2016:114).

9      Kuten unionin tuomioistuin muistuttaa 11.11.2014 antamassaan tuomiossa Dano (C-333/13, EU:C:2014:2358), 15.9.2015 antamassaan tuomiossa Alimanovic (C-67/14, EU:C:2015:597) ja 25.2.2016 antamassaan tuomiossa García-Nieto ym. (C-299/14, EU:C:2016:114).

10      Tuomio 15.9.2015 (C-67/14, EU:C:2015:597).

11      Tuomio 15.9.2015 (C-67/14, EU:C:2015:597).

12      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin mainitsee tässä 23.2.2010 annetun tuomion Ibrahim ja Secretary of State for the Home Department (C-310/08, EU:C:2010:80) ja 23.2.2010 annetun tuomion Teixeira (C-480/08, EU:C:2010:83).

13      Ks. tuomio 15.9.2015, Alimanovic (C-67/14, EU:C:2015:597, 43 kohta).

14      Ks. tuomio 15.9.2015, Alimanovic (C-67/14, EU:C:2015:597, 44 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

15      Tuomio 15.9.2015, Alimanovic (C-67/14, EU:C:2015:597, 45 kohta).

16      Tuomio 18.12.2019, Generálny riaditeľ Sociálnej poisťovne Bratislava ym. (C-447/18, EU:C:2019:1098, 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

17      Saksan hallitus ei ole ottanut kantaa tähän kysymykseen, muttei ole kuitenkaan sulkenut pois tällaista luonnehdintaa.

18      Työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella 15.10.1968 annettu neuvoston asetus (EYVL 1968, L 257, s. 2).

19      Ks. tuomio 27.3.1985, Hoeckx (249/83, EU:C:1985:139), johon viitataan 20.9.2001 annetun tuomion Grzelczyk (C-184/99, EU:C:2001:458) 27 kohdassa.

20      Ks. siitä, miten unionin tuomioistuin luonnehtii erilaisia toimenpiteitä asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuiksi sosiaalieduiksi painottamalla erityisesti niiden kotouttamistehtävää, tuomio 18.12.2019, Generálny riaditeľ Sociálnej poisťovne Bratislava ym. (C-447/18, EU:C:2019:1098, 48 kohta).

21      Direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohtaan.

22      Tuomio 15.9.2015 (C-67/14, EU:C:2015:597).

23      Tuomio 4.10.2012, komissio v. Itävalta (C-75/11, EU:C:2012:605, 54 kohta).

24      Tuomio 15.9.2015 (C-67/14, EU:C:2015:597).

25      Tämän vahvistaa myös 15.9.2015 annetun tuomion Alimanovic (C-67/14, EU:C:2015:597) 41 kohta, jossa ainoastaan kerrataan unionin tuomioistuimelle tuolloin esitetyt toinen ja kolmas ennakkoratkaisukysymys ja joka ei siis sinänsä liity etuuksien luonnehdintaan, jonka unionin tuomioistuin tekee kyseisen tuomion 42–46 kohdassa.

26      Tuomio 15.9.2015 (C-67/14, EU:C:2015:597).

27      Ks. julkisasiamies Wathelet’n ratkaisuehdotus Alimanovic (C-67/14, EU:C:2015:210, 117–122 kohta).

28      Tuomio 15.9.2015 (C-67/14, EU:C:2015:597).

29      Ks. tuomio 15.9.2015, Alimanovic (C-67/14, EU:C:2015:597, 38 kohta).

30      Tuomio 15.9.2015 (C-67/14, EU:C:2015:597).

31      Koska tämä suljetaan nimenomaisesti pois direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdassa.

32      Ks. tuomio 15.9.2015, Alimanovic (C-67/14, EU:C:2015:597, 49 kohta). Ks. myös kyseisen tuomion 53 kohta.

33      Huomautan tältä osin vielä, että unionin tuomioistuin toteaa 15.9.2015 antamansa tuomion Alimanovic (C-67/14, EU:C:2015:597) 49 kohdassa, että ”unionin kansalainen voi – – sosiaaliavustusten saamisoikeuden kannalta vaatia yhdenvertaista kohtelua vastaanottavan jäsenvaltion kansalaisten kanssa direktiivin 2004/38 24 artiklan 1 kohdan nojalla vain, jos hänen oleskelunsa vastaanottavan jäsenvaltion alueella täyttää direktiivin 2004/38 edellytykset” (kursivointi tässä). Koska asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan perustuvan oleskeluoikeuden ei nimenomaan tarvitse täyttää näitä edellytyksiä, direktiivin 2004/38 24 artikla ei ole se säännös, jonka perusteella kysymystä JD:lle mahdollisesti kuuluvasta oikeudesta yhdenvertaiseen kohteluun on tarkasteltava.

34      Käytän sitä paitsi jäljempänä esittämässäni analyysissä erotuksetta viittauksia kumpaankin asetukseen.

35      Tuomio 17.9.2002, Baumbast ja R (C-413/99, EU:C:2002:493, 50 kohta).

36      Ks. tuomio 17.9.2002, Baumbast ja R (C-413/99, EU:C:2002:493, 51 kohta) ja tuomio 23.2.2010, Ibrahim ja Secretary of State for the Home Department (C-310/08, EU:C:2010:80, 43 kohta).

37      Ks. tuomio 17.9.2002, Baumbast ja R (C-413/99, EU:C:2002:493, 56 ja 57 kohta).

38      Ks. tuomio 17.9.2002, Baumbast ja R (C-413/99, EU:C:2002:493, 63 kohta).

39      Ks. tuomio 17.9.2002, Baumbast ja R (C-413/99, EU:C:2002:493, 63 kohta).

40      Ks. tuomio 17.9.2002, Baumbast ja R (C-413/99, EU:C:2002:493, 63 kohta).

41      Ks. tuomio 23.2.2010, Teixeira (C-480/08, EU:C:2010:83, 49 kohta). Ks. oleskeluoikeuden itsenäisestä luonteensa tuomio 23.2.2010, Ibrahim ja Secretary of State for the Home Department (C-310/08, EU:C:2010:80, 35, 40 ja 41 kohta) ja tuomio 23.2.2010, Teixeira (C-480/08, EU:C:2010:83, 46 kohta).

42      Tuomio 17.9.2002, Baumbast ja R (C-413/99, EU:C:2002:493, 71 kohta) ja tuomio 23.2.2010, Ibrahim ja Secretary of State for the Home Department (C-310/08, EU:C:2010:80, 30 kohta).

43      Allekirjoitettu Roomassa 4.11.1950.

44      Tuomio 17.9.2002, Baumbast ja R (C-413/99, EU:C:2002:493, 73 kohta).

45      Ks. tuomio 17.9.2002, Baumbast ja R (C-413/99, EU:C:2002:493, 74 kohta).

46      Ks. tuomio 17.9.2002, Baumbast ja R (C-413/99, EU:C:2002:493, 75 kohta).

47      Tuomio 23.2.2010, Ibrahim ja Secretary of State for the Home Department (C-310/08, EU:C:2010:80, 50 kohta). Kursivointi tässä.

48      Ks. tuomio 23.2.2010, Ibrahim ja Secretary of State for the Home Department (C-310/08, EU:C:2010:80, 52 ja 53 kohta). Yhteisöjen tuomioistuin oli jo todennut lasten asemasta, että asetuksessa N:o 1612/68 tarkoitetun siirtotyöläisen lapsen asema merkitsee ”unionin oikeudessa aivan erityisesti sitä, että tällaisten lasten on voitava saada opintotukea valtiolta, jotta heille voitaisiin tehdä mahdolliseksi integroitua vastaanottavan jäsenvaltion yhteiskuntaan; tätä vaatimusta sovelletaan sitäkin suuremmalla syyllä silloin, kun henkilöt, jotka kuuluvat kyseisen asetuksen säännösten soveltamisalaan, ovat opiskelijoita, jotka tulivat vastaanottavaan valtioon jo ennen sitä ikää, jona heidän oli mentävä kouluun” (15.3.1989 annetun tuomion Echternach ja Moritz (389/87 ja 390/87, EU:C:1989:130) 35 kohta, joka toistetaan 23.2.2010 annetun tuomion Ibrahim ja Secretary of State for the Home Department (C-310/08, EU:C:2010:80) 54 kohdassa).

49      Huomautan, ettei kyseisen säännöksen sanamuodossa nimenomaisesti rajata oikeutta yhdenvertaiseen kohteluun siltä osin kuin kyse on työttömyyskauden kestosta.

50      Ks. erityisesti tuomio 23.3.2004, Collins (C-138/02, EU:C:2004:172, 31 kohta).

51      Haluan painottaa tässä yhteydessä, että JD:n ja hänen kahden tyttärensä tilanne on täysin toinen kuin kantajan tilanne tuomion Dano (tuomio 11.11.2014 (C-333/13, EU:C:2014:2358)) taustalla olevassa asiassa, jossa unionin tuomioistuin totesi, että jäsenvaltio saattoi evätä direktiivin 2004/38 perusteella ”sosiaalietuudet unionin kansalaisilta, jotka eivät ole taloudellisista aktiivisia ja jotka käyttävät liikkumisvapauttaan vain saadakseen toisen jäsenvaltion sosiaaliavustusta, vaikkei heillä ole riittäviä varoja oleskeluoikeuden saamiseksi” (tuomio 11.11.2014, Dano (C-333/13, EU:C:2014:2358, 78 kohta); kursivointi tässä). Kuten komissio korostaa nyt käsiteltävässä asiassa, JD:tä vastaan ei voida vedota petokseen tai oikeuden väärinkäyttöön, eikä JD ole myöskään käyttänyt liikkumisvapauttaan vain saadakseen kyseiset etuudet.

52      Ks. analogisesti tuomio 14.12.2016, Bragança Linares Verruga ym. (C-238/15, EU:C:2016:949).

53      Kursivointi tässä.

54      Edellä tämän ratkaisuehdotuksen 55 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaan.

55      Päinvastainen päätelmä johtaisi nimittäin implisiittisesti siihen, että koulutukseen osallistumista koskevan oikeuden tosiasiallinen nauttiminen edellyttäisi itsenäistä toimeentuloa.

56      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 67 kohta.

57      Ks. tuomio 19.9.2013, Brey (C-140/12, EU:C:2013:565, 41 kohta) ja tuomio 11.11.2014, Dano (C-333/13, EU:C:2014:2358, 83 kohta).

58      Ks. tuomio 11.11.2014, Dano (C-333/13, EU:C:2014:2358, 83 kohta) ja tuomio 25.2.2016, García-Nieto ym. (C-299/14, EU:C:2016:114, 52 kohta).

59      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei sitä paitsi ole esittänyt kysymyksiä, joilla olisi yhteys ainoastaan SEUT 18 artiklaan. Tällainen arviointi olisi tarpeen ainoastaan siinä tapauksessa, että unionin tuomioistuin katsoisi, ettei JD kuulu direktiivin 2004/38 24 artiklan soveltamisalaan, eikä häneen voida soveltaa yhdenvertaisen kohtelun periaatetta asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohdan nojalla työntekijän aseman puuttumisen vuoksi eikä häntä suojata suoraan eikä välillisesti syrjinnältä asetuksen N:o 492/2011 10 artiklan nojalla perusturvaetuuksien saannissa. JD saattaisi tällöin vedota ainoastaan asemaansa unionin kansalaisena, joka ei ole taloudellisesti aktiivinen ja joka oleskelee laillisesti vastaanottavassa jäsenvaltiossa ja hakee perusturvaetuutta. Tällainen esimerkki muistuttaa tilannetta, josta oli kyse 7.9.2004 annetussa tuomiossa Trojani (C-456/02, EU:C:2004:488).